Kun kysyy: ”Mitä harrastat?”, niin todella usein kuulee sanottavan: ”Emmä oikeen harrasta mitään.” Pötyä. Aivan varmasti harrastat. Et vain siinä hetkessä ole ajatellut mieleesi pulpahtanutta toimintaa harrastukseksi.
Tuttavapiirissäni on tullut viime aikoina puheeksi työelämän ja harrastusten tasapainottelu sekä vapaa-ajan käyttö. Toiset ystävät sanovat, ettei heillä ole energiaa tai aikaa harrastaa tai etteivät oikeastaan harrasta mitään. Jotkut taas harrastavat niin paljon, että harrastukset käyvät jo melkein toisesta työstä, ja kotona tulee käytyä arkena vain lähinnä nukkumassa. Ihmisiä on erilaisia, ja työn luonne on kullakin enemmän tai vähemmän ruumiillista tai ajatustyöskentelyä vaativaa. Tässä asiaa itsekseni pohtineena ja omien kokemusteni perusteella voisin todeta, että työn luonteella on suuri vaikutus siihen, millaiset puitteet kullakin yksilöllä on harrastaa.
Harrastukset ovat jokaisen ihmisen elämässä tärkeä osa itsensä toteuttamista, itseilmaisua ja henkistä hyvinvointia. Harrastukset voivat muokata omaa identiteettiä, ja niiden kautta pääsee yleensä ilmaisemaan itseään tavalla, jota ei muualla pääse tekemään (mitä se kertoo ihmisestä, joka on hurahtanut nyrkkeilyyn, sitä en tiedä, mutta se on joka tapauksessa tärkeää). On vain löydettävä se oma juttunsa, jossa pääsee irtautumaan arjen asioista hetkeksi.
Harrastamismahdollisuuksiin vaikuttaa suuresti muun muassa ihmisen perheellisyys tai perheettömyys. Esimerkiksi kahden lapsen isän on varmasti paljon hankalampaa harrastaa samoja lajeja tai käyttää vapaa-aikaansa omien harrastustensa parissa kuin yksin asuvan sinkun, mihin itse tällä hetkellä kuulun. Joku voisi jopa sanoa, että minulla on liikaa harrastuksia, kun työpäivän jälkeiseen ajanviettoon kuuluu niin thai- ja kuntonyrkkeilyä, filippiiniläistä taistelulaji escrimaa, kirjojen lukemista, kieliopiskelua sekä kaikkea sellaista, mikä määrittelee sanaa ”nörtti” (video- ja lautapelit, keräilykorttipelit, tietokoneet ja miniatyyrit jne.).
Näin monista asioista kiinnostuneena olen myös miettinyt, miten oikeastaan työpäivien jälkeen jaksaa lähteä harrastamaan. Se, millainen leipätyö ihmisellä on, voi vaikuttaa suuresti siihen, mitä pystyy ja jaksaa tehdä – tai ylipäätään siihen, mihin arvokkaat vapaa-ajan tunnit haluaa käyttää. Käyttäisinkö siis aikaa yhtä paljon harrastuksiin, jos olisin edelleen ruumiillisessa työssä? Tuskinpa.
Edellisessä elämässäni olin nimittäin itsekin sähköasentaja, ja nyt kun vertaan sitä, miten käytin vapaa-aikaani silloin vs. ammattikorkeakoulusta valmistuttuani ja toimistotyöhön siirryttyäni, en olisi voinut silloin kuvitellakaan lähteväni työpäivän jälkeen vielä jonnekin muualle liikkumaan maksimisykkeellä tunnista kahteen. Ei. Silloin tuli valittua kirjat, videopelit ja TV-sarjat, jotka ovat ihme kyllä intohimosta huolimatta jääneet kamppailulajien takia vähemmälle.
Ehkä sitä voisi kutsua aikuistumiseksi, niin kuin South Parkin jaksossa ”You’re Getting Old”, jossa Stan alkaa nähdä ja kuulla kaiken vanhan hyvän ulosteen eri muodoissa. Vai onkohan tässä oikeasti jokin syy, miksi fyysiset lajit alkoivat kiinnostaa sen jälkeen, kun olin kokenut metamorfoosin kela-apinasta konttorirotaksi?
Toimistotyö, jota mekin Äyräväisellä teemme, vaatii enemmän aivotyöskentelyä, jolloin fyysiselle rasittamiselle jää enemmän energiaa. Fyysisten harrastusten sisältämä vähäinen ajattelun tarve on monessa tapauksessa hyvää tasapainoa ajatustyölle, jota suunnittelu- ja asiantuntijatyössä tarvitaan. Tässä mielessä pidän itseäni ehkä hieman etuoikeutettuna, sillä työni luonne antaa minulle mahdollisuudet energiavarastoille, joilla jaksan lähteä kodin ulkopuolisiin liikuntaharrastuksiin työpäivän jälkeenkin.
Olen kamppailulajeissa huomannut, että prime time -aikaan työpäivän jälkeen dojolla pyörii suurimmaksi osaksi ihmisiä, jotka eivät tee fyysistä työtä. On taloustieteilijöitä, asiantuntijoita, historian tutkijoita ja meribiologeja, mutta vain harvat ovat kertoneet olevansa LVI-asentajia tai ryhmäliikunnan ohjaajia tunnetussa kuntosaliketjussa. On siellä kyllä poliiseja ja vartijoitakin, mutta tuntuu, että he ovat selvä vähemmistö. Joku, jolla on enemmän aikaa kuin minulla, voisi ehkä joskus tutkia, miten koulutustausta tai työnkuva vaikuttaa yksilön harrastamiseen ja sitä kautta yleiseen tyytyväisyyteen omaan elämäänsä. Minä voin ainoastaan spekuloida tätä tässä blogikirjoitukseksi naamioidussa aivopierussa.
Harrastaako fyysistä työtä tekevä sitten vapaa-ajallaan? Varmasti, mutta minusta tuntuu, että heidän harrastuksensa pitävät usein sisällään sellaista, mitä voi toteuttaa omasta kodistaan poistumatta tai lähtemättä erikseen mihinkään. Läheiseen ystäväpiiriini kuuluu rakennustyöntekijöitä, jotka eivät todellakaan lähde työpäivän jälkeen muualle kuin jääkaapin ja tietokoneen luokse.
Joka tuutista ja self help -oppaista toitotetaan, että kuntoilu kannattaa, mutta pakko se on itsekin tunnustaa, että kyllä liikuntaharrastuksen harjoittaminen auttaa jaksamaan. Suosittelen kaikkia etsimään jonkun, jos ei liikunnallisen, niin ainakin ajatukset johonkin muualle vievän harrastuksen, joka itseä miellyttää.
Mikä sitten määrittelee ”harrastuksen”? Harrastukset kotona ovat täysin valideja. Ei aina tarvitse lähteä kotia pidemmälle. Eräs ystäväni on sanonut: ”Se, mitä teet toistuvasti vapaa-ajallasi ja mihin käytät enemmän kuin 30 minuuttia vuorokaudessa, lasketaan harrastukseksi.” Kun olemme ystäväporukassa puhuneet arkielämän tasapainotuksesta, tämä on kuulostanut hyvältä määritelmältä. Harrastus voi siis olla ruoanlaitto, TV-sarjojen katselu, koiran kanssa ulkoilu (koirailu?) tai jälkikasvun paimentaminen.
Joten ensi kerralla, kun joku kysyy sinulta: ”Mitä harrastat?”, ja mieleesi tulee ensimmäisenä vastata: ”Emmä oikeen harrasta mitään…”, ole huoleti. Kaikki meistä harrastavat vähintään kellonaikoja – aina löytyy uutta nähtävää, kun vilkaisee kellotauluun ja… kappas, se onkin jo paljon!
Miro Pyykkö
Sähkösuunnittelija
Comments